Sisko nousi jo lähteäkseen, ojensipa kätensäkin hyvästiksi, mutta siihen hän sitten jäikin. Hänellä näytti olevan vielä jotakin sydämellään, vaikka hänen ilmeisesti olikin vaikea löytää sopivaa muotoa sanottavalleen. Vihdoin hän huudahti teennäisen reippaasti: "Ja muistakin, veljeni, että et enää pitkiä aikoja ole yksinäsi!"
Mies viipyi yhä ajatuksissaan. Hänen kasvoillaan väikkyi jonkinlaista vaivautunutta liikehtimistä; hän näytti ikäänkuin vääntäytyvän ylös jostakin yhä syvemmälle nielevästä tyhjyydestä. Sielullinen voimanponnistus kuvastui tummana kajastuksena hänen silmistään, jotka tuijottivat suoraan eteenpäin, niinkuin hän olisi nähnyt kauas aavistamattomiin tulevaisuuksiin. Tuokion hän seisoi ääneti, sitten hän sanoi hiljaa: "Puhutko sinä ihan tosissasi?"
"Puhun. Ajattelen, että naimisiinmeno olisi sinulle hyväksi. Se sitoisi sinut elämään, toisi sinulle reaalisia tehtäviä ja uusia päämääriä - sinun olisi pakko elää."
Mies hymyili. "Koska sinä et malta vielä lähteä, niin istahdetaan uudelleen, ja selvitellään hiukan tätä asiaa - meillähän on niin paljon sanomista toisillemme! Ellei sinulla ole jo vilu?"
"Ei minuun vilu pysty, tällaiseen verevään, pikemminkin sinuun." He lyyhähtivät jälleen penkereelle.
"Uskotko sinä, että nainen muka voisi pelastaa minut tästä tyhjyydestä?" Mies kysyi jo pikemmin huvitettuna kuin vakavissaan.
"En ainoastaan usko, vaan minä olen siitä suorastaan vakuutettu. Nainen; hän toisi sinulle uutta miettimistä, uutta tehtävää, joutuisit pohtimaan muutakin kuin omaa vähäpätöistä minääsi! .. Ja sinusta ehkä tulisi vielä jotakin! Muistatko, kuinka suuria tulevaisuudenkuvitelmia olet hautonut; haudankaivajako; hävyttömyyksiäkö puhutte; haudankaivaja, hm, kyllä kai, mutta samalla myöskin jotakin paljon enemmän, uskaltaisitko sen sanoa ääneen: nero?"
Nainen katsoi miestä vetoavasti, mutta tämä vain hymyili sanaa sanomatta. Kaukaa metsien takaa kantautui junan hiljainen vihellys. Se oli ainoa muistutus ihmisestä ja hänen mitättömistä saavutuksista. Sitten kääri luonto heidät uuvuttavaan, ikuisesti nuoreen syliinsä. Kankeat muodollisuudet katosivat heidän sanoistaan niinkuin suomut puhkeavista lehtisilmuista. He eivät tunteneet enää mitään häpeää paljastaa sisintä mieltään avoimesti ja luottavaisesti. Hiljainen hartaus täytti heidän mielensä, ja kun he vilkaisivat taivaan korkeuteen, huumasi heidän päätään käsittämätön ilo: elämä, tuo suuri, salaperäinen, kosketti heitä hedelmöittävällä kämmenellään. Ja he saivat jotakin siitä lapsekkaasta raikkaudesta, mikä on ominaista kevätkesän päiville niiden soluessa sinisestä aamusta siniseen iltaan. Naisen silmät välkkyivät tuota samaa veitikkamaista, puolittain vakavaa, puolittain iloittelevaa urheutta, joka oli niille niin luonteenomaista, ja jonka mies muisti nähneensä niissä hamasta lapsuudesta. Se oli niinkuin elämä itse: pinnalta lapsekasta onnellisuutta, sisältä vakavaa pyrkimystä - mihin?
"Siskoseni, sinulla on vielä paitaressun vilpitön usko! Paluutiesi on aivan liian helppo, sanoisinko: naivi, ollakseen muuta kuin umpisokkeloon päättyvä valhetie. En luota kaukonäköisyyteesi yhtä suuresti kuin hyvään sydämeesi."
"Tiedäthän, että kaikki suuret ratkaisut ovat yksinkertaisia! Elämäntaito; eihän sekään oikeastaan ole muuta kuin tämän yksinkertaisuuden tunnustamista ja siihen mukautumista! Tekeytymällä liian viisaaksi inhoaa helposti oman olemisensa perustan, sen mitättömältä vaikuttavan kivijalan, jolla meidän rakas savimajamme könöttää."
"Tarkoitat minua?"
"Ehkä?"
"No?"
"Tee niinkuin hyvä enkelisi käskee! Silloin saat nähdä, että taivas kaareutuu vielä sinunkin ylläsi."
"Toivottavasti se ei romahda jo syntyessään!"
"Ole rauhassa! Eihän tuo minunkaan päälläni holvautuva kupooli ole muuta kuin silmieni vajavaisuudesta johtuva harhakuva - ja kuitenkin se kestää. Siinä sen näet: illusioonikin on todellisuutta, jopa välttämätöntä meidän hyvinvoinnillemme!"
"Neuvoisin sinua kuitenkin hieman pidättelemään ajatuksesi lentoa- ettet pettyisi varsin pahasti. Enhän ole vielä edes rakastunut; vai ajatteletko sinä kenties minulle pelkkää järkiavioliittoa, niinkuin jollekin kuningassuvun jäsenelle? Mitä luulisit sellaisen hyödyttävän? Uskotteletko ehkä, että joku kananpää kykenisi - ?"
"Hyvä veliseni, älä koeta hämätä minua; tunnen sinut paremmin kuin sinä itse! Rakkaus ei ole sinusta niinkään kaukana kuin luulet; pelkäänpä sen jo.. "
"Houreita!"
"Rakkaus onkin kenties vain houre. - Ja kevät on vaarallinen! Kohtaukset hautausmailla ja yksinäisillä kukkuloilla. Kuulehan, moni on kaatunut sudenkuoppaan vähemmästäkin - ja sinullahan on sitäpaitsi vanha pohja: kipuna entuudestaan, lisäksi aimo annos, hm - lemmekästä mielikuvitusta! Et ole niinkään mahdoton kuin luulet."
"Lentää, lentää, lentää, ei lennä; nimittäin sinun mielikuvituksesti!"
"Älä ilveile, en minä ole mikään keihäänheittäjä!"
"Ei, sinä olet kaiketi Amorin aseenkantaja, ammut itsekin hätätilassa!"
Muistatko? Pienen pieni suudelma sen lehtevien oksien varjossa."
"Muistan."
"Oivallinen - ja tyylipuhdas alku rakkaustarinaan, vai mitä? Olethan nähnyt kesäjuhlien seuranäytelmiä?"
"Totta kyllä."
"Eikö mielenkiintosi herää?"
"Hän oli silloin pieni - mutta ei kovin hento. Kaunis kumminkin, ainakin miellyttävä. Vain kaula oli laiha, niin että ihmettelin, kuinka hän jaksoi kantaa raskaita palmikoitaan. Hän teki jollain tavalla liikuttavan, jopa ärsyttävänkin lintumaisen vaikutuksen. Niin, en lainkaan salaa, että tunsin häntä kohtaan, sanoisinko: verrattain suurta mielenkiintoa. Hänen pehmeä ruumispullukkansa kätkeytyi ujona tummaan körttipukuun. Eikä hän nyt erikoisemmin siro ollut, tuollainen typykkä vain. Mutta hänen sil(mänsä), eivät nekään nyt mitenkään säädyttömän kauniit olleet; ne olivat vain siniset, niin siniset, että sydäntäni riipaisi joka kerta kuin niihin vain vilkaisinkaan. Lienen tuntenut jonkinlaista liikutusta - hänen kainostelevan mitättömyytensä johdosta."
"Hän oli niin järkytetty tapahtumasta, ressukka. Makasimme seuraavan yön ullakkokammarissani yhdessä, Hän itkikin vähäsen, niin vähästä hän itki, tietäähän se: ujo ja rakastunut - kaiketi! Lohduttelin häntä tapani mukaan; silittelin hänen keltaista tukkamertaan, tuota tulvivaa pensaikkoa, jota todellakin oli aivan liian paljon hänen hennon kaulansa kannettavaksi… Mutta unissaan hän jo hymyili onnekkaana."
"Se oli minun ensimmäinen rakkauselämykseni: kepeydestään huolimatta syvästi järkyttävää. Suutelin häntä milteipä vahingossa, olimme kellahtaa molemmat kaivoon pelkästä säikähdyksestä."
"Siitä lähtien hän väisteli sinua - ja häpesi minuakin."
"Aina hän minua kartteli."
"Pelkäsi, poloinen! Sinä olit toisinaan niin synkän näköinen - ja luit liian paljon; hän kainosteli näyttää tietämättömyyttään edessäsi. Huomasithan, millä innolla hän luki kaikki kirjat, joita hänelle lainasit!"
"Itsekin usein ihmettelin. En osannut odottaa hänestä sellaista. Ensimmäiset kirjat lainasin puolittain piloillani. Enkä lainkaan ajatellut hänen makuaan, annoin hänelle vain kaikkea, mikä minua itseänikin miellytti."
"Joskus hän kyseli minulta sanoja, joita ei tuntenut, salaisesti sinulta tietenkin. Hänen ponnistelunsa oli todella sankarillista. Sinä luetit hänellä kirjoja, joiden tasalla hän ei vielä ollut. Mutta hän tutki jokaisen teoksen niin perinpohjaisesti, että luulen hänen osanneen ne loppujen lopuksi paljon paremmin kuin sinä itse."
"Kyllä hän ainakin muisti enempi; hänellä oli ihmeteltävän tarkka ja nopea mieleenpalauttamiskyky. Mitä hän niistä ymmärsi, en saanut milloinkaan täysin tietää, sillä hän oli niin kaino, ettei tuonut sanallakaan esiin ajatuksiaan. Ehkäpä hän sulatti ne hyvinkin."
"Tiesitkö, että hänen piti lukea kirjasi salaa, useimmiten öisin, kynttilänvalossa?"
"Aavistelin kyllä."
"Minä säälin ja rakastin häntä - ja teen sitä vieläkin. Hän oli uljas, pieni sankaritar; ajattelehan vain hänen asemaansa!"
"Ehkäpä me teimme hänelle huonon palveluksen. Kuka tietää, millaisia ristiriitoja kirjani on synnyttänyt hänessä - kaavoihin kasvatetussa körttitytössä. Ja minä olin vielä silloin niin ajattelematon, etten lainkaan valikoinut tarjottavaani: historiaa, filosofiaa, romaaneja, kaikkea sekaisin, milteipä koko isäni kirjavaraston."
"Minä kyllä annoin hänelle hauskempaakin, tyttöromaanini ja muut sellaiset - mutta hän luki mieluummin sinun kirjojasi, sillä hän tahtoi tulla - viisaaksi, ties mistä johtuen."
Maatessaan jo vuoteessaan Artturin mieleen palautui Siskon intohimoinen huudahdus: "Etsittekö te uutta ihmistä, uutta Jumalaa, uutta taivasta?" Ja hänen täytyi myöntää, että kysymys oli aivan oikeutettu, sillä mitäpä muutakaan he pohjimmiltaan tavoittelivat: vain maata jalkojensa alle. Tragiikkahan piili pelkästään siinä, että ihminen oli menettänyt ennen niin vuorenvarmana pidetyn uskonsa suureen tulevaisuuteensa, rajattomalta näyttävään kehittymiseensä ja ehkäpä lopulliseen, yliluonnolliseen täyttymykseensä. Se kaunis kuvitelma, jonka hän oli muokkaillut omasta itsestään ja tärkeästä, jopa välttämättömästä tehtävästään, olikin yht'äkkiä osoittautunut pelkäksi haipuvaksi illusiooniksi. Hän ei ollutkaan tässä olevaisuuden käsittämättömässä myllyssä mitään erikoista, vain eräs häipyvä, kentiespä hyvinkin tilapäisten sattumien synnyttämä ilmiö - yhtä merkityksetön kuin kaikki muutkin. Sitä mukaa kuin maailma oli avartunut hänen tajunnalleen, oli hän itse kutistumistaan kutistunut. Tietäminen oli ääretön valtameri, ja vaikka hän ammensi yötä päivää, ei sen vesi vähentynyt pisaraakaan, eikä hän tuntenut itseään hiukkastakaan tyydytetymmäksi. Ponnisteluistaan huolimatta oli hän yhäti pakotettu kärsimään ainaista janoa ja nälkää. Silloin hän halveksi itseään: tällainen hän vain oli, lihaa, maata; jolloinkin hän katoaisi kulttuureineen päivineen; mitä merkitsi silloin, hyppikö hän puusta puuhun vai sorvailiko hän kenties tykinammuksia avarissa tehtaansaleissa? Näin hän kyseli - ja alkoi kohdella itseään eläimen tavoin! Mutta ihminen, tuo halveksittu, kurja ihmispoloinen, olikin ennättänyt jo kehittyä hänessä yli eläimellisten rajojensa - eikä hän pystynyt sitä kukistamaan tahtomallakaan. "Elämä on lyhyt, juokaamme ja syökäämme!" Hän huusi villissä hurmiossaan - mutta ihminen hänessä eli sittenkin, eli kaikista tukahuttamisyrityksistä huolimatta, teki hänen vaelluksensa levottomaksi, epätoivoiseksi, kuumeiseksi; oliko hän sittenkin erehtynyt ja tehnyt itsensä sokeudessaan vikapääksi kauheaan rikokseen - omaa itseään kohtaan?
Näihin ajatuksiinsa Artturi nukahti.
Keskellä yötä hän heräsi vavahtaen. Joku huusi hänelle kirkkain äänin: "Ja muistakin, sinä murjaani, mitä olen sanonut sinulle!" Havaittuaan vain uneksineensa hän nyrähti tyytymättömänä joutuen jostakin syystä suuresti hämilleen, mutta nukahti ennen pitkää uudelleen - vain nähdäkseen unta vaaleasta, körttipukuisesta tyttösestä, joka vilkui häneen silloin tällöin totisin, aroin silmin. He istua nököttivät suuressa, hämärtävässä tuvassa. Ja lakkaamatta hymisivät hartaat virret, ja tuon tuostakin nyyhki joku murtunut nainen. Ja siellä oli niin kuuma ja ahdasta, että hän vain vaivoin kykeni hengittämään. Mielellään hän olisi lähtenyt ulos viillyttelemään, mutta kun hän koetti nousta, katsoi tuo vaalea nainen häneen niin pyytävästi, että hän lyykähti takaisin paikalleen. Nähdessään, kuinka kirkkaina ja onnellisina nuo sinisilmät säteilivät, ei hän enää pyrkinytkään luikkimaan, vaan päätti sietää koko seuranmenon loppuun saakka, kestipä se miten kauvan tahansa. Niin hän istui ja istui, ja raskaat virret vyöryivät hänen ylitseen huumaavana aallokkona, eikä hän nähnyt enää selvästi ympärilleen, vaan kaikki hämääntyi, ja hän luuli kaatuneensa jonnekin penkkien väliin raskaasti rojahtaen. Yht'äkkiä hän havahtui hellien käsien kosketukseen, ja kun hän avasi silmänsä, näki hän vaalean naishahmon kumartuvan ylitseen ja kuiskaavan korvaansa pehmein äänin: "Seuraa minua!" Kipristellen aluksi epäluuloisena silmiään hän vihdoin kohottautui ja nousi, ja katso: hän tunsi uuden elämän voiman virtaavan turtuneisiin jäseniinsä. Kiitollisena hän tahtoi tarttua auttajansa käteen, mutta hän hapuili turhaan, sillä tyttöstä ei enää ollut. Tämä väikkyi jossakin kaukana, ihmeellisten hämäryyksien takana katsellen häntä lempein kutsuvin silmin. Tietämättä mitä tekisi hän seisoi pitkät ajat paikallaan epäröiden, mutta silloin tuo nainen ojensi kätensä pyytävästi, ja hän lähti hoippumaan läpi sinisten avaruuksien tuota yhä etäämpänä ja etäämpänä vilkkuvaa kättä kohti. Toivottoman kauvan hän ponnisteli, ja monta kertaa hän oli epätoivoissaan heittämäisillään koko takaa-ajon, mutta aina silloin tyttö näyttäytyikin aivan hänen lähettyvillään, niin että hän taas jatkoi harhailuaan uskoen hänet jo piankin saavuttavansa. Vähitellen tyttö kumminkin taas etääntyi jättäen hänet yksin toivottoman tuskansa valtaan. Valkea käsivarsi vilkkui pimeisiin hämäryyksiin uponneena niinkuin ikuisesti palava, heleällä loimotuksellaan lumoava liekki. Ja yht'äkkiä hän pysähtyi, pysähtyi hämmentyneenä ja kauttaaltaan pelosta vapisten, sillä hän tiesi, mitä ajoi takaa - omaa kuvitelmaansa, omaa illusiooniaan, omaa sieluaan. Langeten maahan kasvoilleen hän tahtoi haudata itsensä ikuisiksi ajoiksi mullan pelastavaan syliin. -- Ja pitkät, pitkät ajat hän itki. Silloin hän kohotti vihdoinkin kasvonsa jo tyyntyneenä ylös: tyttö seisoi taaskin, lempein, salamyhkäisesti hymyilevin silmin, aivan hänen lähettyvillään! Voimatta nytkään vastustaa katseen lumoa hän kohottautui, nousi ja lähti kulkemaan etääntyvää tenhoajaansa kohti. Ja hän tiesi, että näin tulisi jatkumaan ikuisesti. Mutta hän tiesi myöskin, että ilman tuota tyttöstä hän ei tulisi enää lainkaan toimeen - sillä hän oli eksynyt jo liian kauaksi sinisiin hämäryyksiin.
Kesken päättymättömän hänen takaa-ajonsa kaikki sammui ja sumeni, ja yht'äkkiä hän heräsi vavahtaen. Hetkisen hän makasi paikallaan mitään ajattelematta, sitten hän sipaisi tummahkon tukan otsaltaan ja hymyili onnekkaana niinkuin lapsi. Ja aamulla noustuaan ylös hän huomasi ihmeekseen, ettei ollut enää lainkaan synkkämielinen. Päinvastoin hänen olemuksessaan hersyi par'aikaa jotakin kepeäksitekevää elinvoimaa; tuntui kuin hänen aivojensa harmaaseen massaan olisi yön aikana kehkeytynyt uusi, aurinkoinen maailma. Tämä lapsekas valoisamielisyys oli niin hämmentävää ja outoa, että hän jopa häpesikin sitä.
Myhäillen hän asetti vaaleaa solmiota kaulaansa muistettuaan, että nythän olikin sunnuntai, ja myhäillen hän totesi peilistä silmiensä kirkkaan välkkeen ja poskiensa terveen rusketuksen. Pelkkää mielikuvitusta nuo hänen kaikki sairaalloisuutensa! … Jotkut sanoivat, että hän oli paitsi vilkas, mitä kukaan ei epäillyt, myöskin komea mies, ja varsinkin tämä viimeksimainittu seikka tuotti nyt hänelle mielihyvää. Hän vihelsikin hiukkasen muuatta tanssirenkutusta, kenties jo hyvinkin vanhaa, mutta tämä sätkyukkojen verenkäynti tuntui hänestä todellakin liian typertävältä, ja hän lopetti sen alakuloisesti hymähtäen. Ensi kerran pitkästä aikaa hän tunsi elävänsä. Ruumis uhkui tuoretta voimaa, ja kun hän avasi ikkunan, syleili viileä aamuilma häntä niinkuin virvoittava vesi. Hän kuuli selvään sydämensä lyönnit: yksi, kaksi, ja suoniensa sykkeen hän tunsi. Tällainen oman vitaalisen elämänsä tarkkaileminen olisi hänestä jokaisessa muussa tapauksessa tuntunut naurettavan alkukantaiselta, mutta tällä hetkellä hän ei antanut tuollaisten estetisoivien tuntemusten häiritä rahaansa. "Minä elän!" Tämä tietoisuus vavahdutti koko hänen olemustaan, eikä hän nyt kysynyt, oliko elämä sinänsä jotakin iloitsemisen arvoista, vai tuliko se kenties vasta joidenkin korkeampien olemisenmuotojen palveluksessa sietämistä ansaitsevaksi. Mielihyvin hän ojenteli käsivarsiaan antaen paitansa hihojen valahtaa alas väkeville olkapäille. Maisema tuossa hänen edessään oli niinkuin lupaus siitä kevyestä elämästä, jota ihminen haki läpi tuskan ja vaivan. Vihreät oraspellot juoksivat nuorina ja kukoistavina kohti metsän sahrareunaa. Tuo auringonpaisteen kultaama männikkökin vaikutti nyt jollakin tavalla vieraalta ja merkilliseltä. Se oli hänestä niinkuin vihreäkaapuinen matkamies, joka oli noussut juuri pehmeältä sammalvuoteeltaan; köntistyneenä ja hiukkasen vielä kylmästä väristen tämä tähyili yli uinuvan peltomaan tasangon helmassa lepääviä kyliä kohden, kaiketikin aprikoiden, saisiko sieltä jo pikapuoliin ryypyn nisälämmintä lehmänmaitoa.
Artturi hymähti hyväntahtoisesti kuvitelmilleen. Uhkuen poikamaista toimintaintoa hän mietti, mitähän tekisi, mutta ei keksinyt sopivaa puuhailtavaa. Lukeminenkaan ei oikein viehättänyt, se oli ikäänkuin liian passiivista askartelua hänen tämänhetkiselle mielentilalleen. Epäröiden ja tahtomattaan itselleen naureskellen hän lähti ulos. Eräänlainen kevyen raikkauden vaikutelma täytti hänen tajuntansa. Jotkin käsittämättömän kirpaisevat aistimukset kiihdyttivät hänen elintoimintaansa yli säädyllisten ja normaalien rajojen: hän oli kuulevinaan taivaankannen lasinkirkkaan naurun; ja eikö ilma ollutkin ihastuttava tyttölapsi, joka levitteli hurmioituneena käsivarsiaan? Häveten mielikuviaan hän painoi päänsä väkinäisesti kumaraan ottaen miettivän ilmeen, mutta todellisuudessa hän ei miettinyt mitään muuta kuin sitä, että tämä hänen teeskentelynsä oli itse asiassa perin hullunkurista. Mieli omituisen sekasortoisuuden valtaamana, niinkuin hän olisi tahtomattaan jakautunut moneksi erilliseksi, toisiaan tarkkailevaksi henkilöksi, hän tallusti hakamaata kohti.
Nurmi oli vielä kosteaa kasteesta, ja aurinko taittoi valoaan pisaroiden sädehtivään maailmaan. Näihin aikoihin puikkivat viimeisetkin tonttu-ukot varmasti metsän pimentoihin, minne ei kurkista ainoakaan lirusilmäinen aurinkotytti. Keskellä tätä valoisaa, tuoretta vehmautta tunsi Artturikin itsensä nuoreksi ja onnelliseksi. Kaukana oli lähipäivien masennus, ja kuitenkin yht'äkkiä alkoi jokin tummahko täplä värehtiä hänen silmissään. Se kasvoi ja pieneni, läheni ja eteni, eikä sen loputtomalla liikehtimisellä näyttänyt olevan ei päätä ei häntää. Aluksi hän tuijotti sitä vastenmielisesti saamatta sitä kuitenkaan häviämään silmistään, mutta vähitellen se jotenkin vangitsi hänet yksitoikkoisella värinällään, niin ettei hän kyennyt irroittamaan katsettaan siitä. Kuta intensiivisemmin hän syventyi seuraamaan tuon leikkivän täpläsen elämää, sitä täydellisemmin hän kadotti tietoisuuden muusta maailmasta. Ennen pitkää sammui aurinko, niinkuin suuri, musta käsi olisi pyyhkäissyt sen liekin yhdellä sipauksella. Värähtelevä piste laajeni laajenemistaan täyttäen vihdoin koko ympäröivän avaruuden. Hän näki ryhmän tummia ihmishahmoja; valjut kasvot huokuivat ankaraa hiljaisuutta ja raskaat vartalot huojuivat edestakaisin niinkuin suuret puut synkässä korpimetsässä. Painostava ilma, joka liikehti heidän yllään elävänä ja levottomana, turrutti aistimia ja synnytti harhakuvitelmia. Tukahutetut huokaukset hymisivät ylös elävään ilmaan; ne hapuilivat läpi harmaan pimeyden niinkuin epätoivoisina etsivät kädet.
Tämä painostava kuvitelma vallitsi ties kuinka kauan miehen koko tajunkenttää. Hän eli kokonaan sen lumoissa yrittämättäkään aprikoida, mistä moiset sairaalloiset miellemaalailut saivat ainehistonsa. Vasta havahduttuaan arkiseen todellisuuteen hän joutui pakostakin kysymään, oliko hänen psyykensä todellakin kokonaan teloiltaan. Lohduttauduttuaan sillä, etteivät samankaltaiset ilmiöt olleet hänelle ennestäänkään vieraita, vaan että ne nähtävästi kuuluivat hänen olemukseensa eräänä sen tyypillisimmistä tekijöistä, hän jatkoi hiljalleen kävelyään. Hänen oli kerta kaikkiaan totuttauduttava siihen ajatukseen, että hänessä esiintyi terveenäkin määrättyjä, "normaalille" ihmiselle sairaalloiseksi katsottavia hallusinatioita. Ehkäpä hänen väkevä elämisenviettinsä ei saanut hänen ulkonaisen vaelluksensa tarjoamasta vähäisestä ainehistosta tyydytystä, vaan oli pakotettu hakemaan täyttymystä näennäisesti näin epänormaaleja keinoja käyttäen. Täten itseään rauhoitellen hän yht'äkkiä muisti yöllisen unensa, joka sekin oli jollakin tavalla merkillinen, ikäänkuin liian selvä ja jäsennelty, jopa ennakolta suunniteltukin. Voihan kuitenkin olettaa, että tämä ihmeteltävä johdonmukaisuus, joka tuntui suorastaan tavoittelevan määrättyjä tarkoitusperiä, johtuikin yksinomaan hänen liiallisista ajatuksistaan, ollen uni siis todellisuudessa pelkkää valvetilan plagiaattia. Oli kuinka oli: ihmeellisiä totuuksia se joka tapauksessa paljasti - ellei ihmisistä yleensä, niin ainakin hänen omista sisäisistä vaikeuksistaan. Entä sitten nainen; oliko hänenkin aikansa jo tullut?
"Eeva", hän ajatteli iloisesti hämmästyen. "Eeva", hän kertasi vieläkin ikäänkuin kokonaan vajotakseen sanan herättämään tunnelmaan, joka synnyttämästään riemastuksesta huolimatta ei ollut täysin selvävivahteinen; siinä oli kaiken muun ohessa myöskin aika annos ahdistusta, tuskaa. Tuo pienoinen sana tuntui sisällyttävän itseensä suuren salaisuuden, jota hän arkaili lähestyä… Siinä uumoillessaan tunne- ja aistivaikutelmiensa salaperäisiä hämäryyksiä hän nojautui veräjäpaaluun. Ihmetellen hän katseli lahoavan puupökkelön kauneutta; sen pinta oli niinkuin harmaata, hyvin pehmeää samettia; valo näytti tihentyvän sen ympärillä käsin kosketeltavaksi usvapilveksi. Niin moni ensi silmäyksellä rumalta vaikuttava asia taikka esine onkin kaunis, kun sitä ryhtyy lähemmin tarkkailemaan, hän totesi eräänlaisen lapsekkaan tyytyväisyydenpuuskan valtaamana… Ihminen on vain sokea. Eihän maailmassa itse asiassa olekaan muuta kuin kauneutta. Tai ehkäpä sittenkin? Kentiespä ihminen juuri omalla liallaan pimittää silmiensä ilon.
Artturi hymyili itsekseen. Korkealla hänen päänsä yläpuolella liversi leivo; sen ääni oli niinkuin ilman sinertävän sydämen riemukasta elämää. Turhaan hän etsi laulajaa silmillään. Ilman pielet vain kylpivät auringon himertävässä autereessa, ja sini oli kerääntynyt taivaan laitamilta jonnekin hänen päänsä yläpuolelle; siellä se lauloi ja liversi, lauloi ja liversi, niinkuin olisi ollut pakahtua oman riemunsa tulvaan.
* * *
Ja yht'äkkiä hän tiesi rakastavansa - ketä, omaa kuvitelmaansako?
Seuraavina päivinä kuluttivat keväiset toimet Artturin ajan, niin ettei hän ehtinyt paljoakaan ajatella. Tämä oli hänelle onneksi; luonto sai tarpeeksi aikaa uudistavaan työhönsä sekä hänessä että hänen ulkopuolellaan. Eikä hän jättänyt sitä käyttämättä. Eräänlainen ihmeellinen lumous valtasi hänet. Jotakin hänen entisestä minästään katosi, ja jotakin uutta tuli tilalle, mutta mitä, sitä oli vaikea eritellä, sillä tämä uusi läpitunki kaiken rapistuneenkin antaen siihen oman elähdyttävän henkensä. Synnin hapatus paloi auringon hehkussa jättäen jälelle puhtaan sielun ja puhtaan ruumiin. Ihminen hylkäsi itsensä, ainakin tuokioksi, löytääkseen itsensä entistä ehompana, kevään voimien terveeksitekemänä.
Päivät olivat yhtä valon ilotulitusta. Aurinko kimmelsi lukemattomina eri värisävyinä kaikkialla: se väreili ilmassa autereena, se siinsi metsien utumaisessa vyössä, se läikkyi viljapeltojen vihreässä meressä, ja sen helmeilevä nauru sulautui maan väkevään hengitykseen antaen siihen tuon kepeän, ilakoivan ailahtelun, mikä on niin ominaista kevätkesän päiville. Jonkinlainen alkeellinen kiihko tuntui kuitenkin piilevän tämän näennäisen huolettomuuden suloisissa ilmentymissä. Se juuri aiheutti ihmispoloisessa tuon aavistelevan tunnon, joka oli täynnä mykkää ihastusta ja kaikkivoittavaa halua antautua rentonaan luonnon väkevänä vierivän virran tuuditeltavaksi. Hän käsitti tahtomattaan oman pienuutensa vastakohtana niille hallitseville voimille, jotka antoivat tänä aikana niin monin eri tavoin eittämättömiä ilmauksia olemassaolostaan. Hänen oma hyörinänsä näytti kaikessa katoavassa mitättömyydessään turhalta ja järjettömältä, ja hän joutui helposti tekemään itselleen muutamia kysymyksiä: miksi ihminen teki ylipäänsä niin suuren numeron itsestään, eikö päinvastoin hiukkanen nöyryyttä olisi ollut hänelle ansioksi; eikö hän olisi tehnyt itselleen suuren palveluksen tunnustamalla alusta pitäen omat rajoitetut mittansa ja mukautumalla niihin?
Tämäntapaisia kysymyksiä joutui Artturikin itselleen tekemään. Inhimillisen kehityksen probleema askarrutti häntä. Oliko se itse asiassa muuta kuin yhä pidemmälle menevää, lakkaamatonta erittelyä, osittelua ja lajittelua? Eihän "luomakunnan herra" näyttänyt ainakaan muuhun pyrkivän kuin oman itsensä löytämiseen; kaikkien hänen ponnisteluidensa syvimpänä sisältönä lienee ollut yksi ainoa innoittava päämäärä: saada selko omasta olemuksestaan ja määritellä, mikä oli sen asema kaikkeudessa, tässä alkuperäisessä yhteydessä, jonka osana se oli itsekin pakotettu elämään. Universum tarkkaili täten itseään useammasta eri pisteestä käsin saaden aikaan tuskaa, hätää, mikä on aina seurauksena luonnollisen yhteyden hajoamisesta, jopa pistaantumisestakin. Jos kehitys kerran oli pelkkää alkuaan homogeenisten olemisenmuotojen jatkuvaa erikoistumisprosessia, niin oli ilmeisestikin itsestäänselvää, että tästä yhä pidemmällemenevästä hajaantumistapahtumasta oli väistämättömänä seurausilmiönä yhä suurempi kärsimysmäärä kaikkeudessa. Näinollen näytti ihmiskunnan tulevaisuus verrattain lohduttomalta: mitä korkeammalle se kiipesi kehityksensä tikapuita, sitä suurempi tuskien taakka painoi sen harteita. Kerran tulisi kenties hetki, ettei ihminen enää jaksaisikaan kohota kantamuksineen, vaan syöksyisi väsähtäneenä alas .. alas. Tällainen lopputulos tuntui luonnolliselta, sillä inhimillinen kehityshän perustui valtaosaltaan tietoon, siis jatkuvaan erittelyyn, jatkuvaan ositteluun ja lajitteluun. Koko inhimillistä kehitystä, kulttuuria eri muotoineen saattoi mitata yhdellä mittapuulla: millaiseksi ihminen käsitti eri aikoina suhteensa universumiin; minkä arvon hän antoi itselleen; minä hän itseään piti. Ainakin tähän mennessä oli suuntaus ollut sangen mutkaton ja suora: "luomakunnan herra" oli vähitellen löytänyt itsensä yhä pienempänä ja pienempänä. Ristiriita entisen suuruuden ja nykyisen pienuuden välillä lisäsi hankausta, tuskaa. Eikä muutosta ollut ilmeisestikään odotettavissa - ellei hajoittamistyön kanssa käynyt rinta rinnan yhtä nopea yhtenäistyttäminen.
Tätä nykyä näytti ihmiskunta ennättäneen eräänlaiseen Hamlet-vaiheeseen: ollako vai eikö olla? Varmaa vastausta ei kukaan pystynyt antamaan. Yksi sanoi sitä, toinen tätä, ja jokainen epäili omaa väitettään. Tietä tulevaisuuteen etsittiin väellä ja voimalla; toiset löysivät pelastuksen tuonpuoleisesta elämästä, jotkut yhteiskunnallisista uudistusohjelmista, ja hyvin monet, sanoisiko: liian monet barbaarisesta mässäilystä. Kauppa kävi ihmiskunnan hädällä; siitä tehtiin leiviskä ja sillä lyötiin mynttiä. Täällä on tehoavia ihmepastilleja; täältä aukee tie uuteen Eedeniin; viimeinen tilaisuus, viimeinen tilaisuus, vielä ehtii, vielä ehtii, tulkaa, tulkaa! Niin tehtiin Herran temppelistä kauppahuone, jossa myytiin ihmissielua tukuttain ja vähittäin - veren hintaan.
Tähän päättyi Artturin ajatus, ja ikävä sanoa, siihen päättyi monien viisaampienkin ajatus. Tie katkesi veitsellä leikaten. Eikö tosiaankaan löytynyt mitään pelastusta? .. Entä nöyryyden evankeliumi; onko sitä sovellettu vielä tarpeeksi käytäntöön? .. Sydän vastaa - niinkuin se vastaa aina silloin, kun lähestytään suuria salaisuuksia, jotka eivät ole vielä järjellä käsitettävissä, mutta jotka ehkä joskus, joskus .. kenties piankin… Muuan ihmiskunnan suurista profeetoista on viitannut meille tien.
Kevät; nythän oli kevät, eikä silloin ajatella kovin syvälti eikä kovin kauvaa… Vitaalinen elämä saa ylivallan älyllisestä; tunne voittaa järjen. Niin tapahtui Artturissakin. Rakkauden huumaus, tai mitä se lieneekään, yllätti hänet salaperäisenä ja tenhoavana. Totta kyllä oli hänen lempensä vielä tavallaan kohteetonta, sillä hän tapasi sankarittarensa pelkästään hämyisissä kuvitelmissaan. No, nuorena voi rakastua niinkin - ja Artturi oli tiettävästi yhäkin nuori, jotkut kehtasivat nimittää häntä jopa pojaksikin. Tämä oli kenties kuitenkin liiallisesti halventavaa, sillä sisimmältään hän oli toki kehittyneempi; niin hän ainakin mielellään vakuutteli itselleen, ja ehkäpä hänellä oli oikeuskin siihen. Onhan otettava huomioon, että hänen henkinen elämänsä oli ollut aina nopeaa ja intensiivistä; ja tottahan on, että ihmiseen painavat enemmänkin leimansa kokemusten syvyys ja voima kuin niiden runsaus. Tuskinpa kukaan uskaltaa väittää, että "ikä" olisi yksin vuosissa mitattavissa. Artturi piti itseään jo miehenä - mutta rakkaudessaan hän oli kaikesta huolimatta verrattain nuorekas; niinkuin hänen kaltaisensa sielut arvattavasti ovat halki elämänsä huolimatta ehkä hyvinkin reaalisista kokemuksista: heissä on ikäänkuin liian paljon sielua, niin etteivät he voi tahtomallaankaan madaltua pelkälle, sanoisiko: eläimelliselle kannalle.
Voi noita tuskallisia, hiljaisia kevätiltoja! Mitä tiesi silloin tehdä? Ruoho värisi uneksien, ja maan hengityksestä leyhyi tukahuttava lämpö.
Yksinäisyys vaivasi Artturia enemmän kuin milloinkaan aikaisemmin. Sisaren sanat palautuivat hänen mieleensä. Niinkuin aina ennenkin oli tämä osunut oikeaan; sisar oli nähnyt hänen sielunsa sisimpään - ja käsittänyt sen valhepukuisen näljän. Mistä johtui hänen suuri yksilöllinen hätänsä, oliko se pelkästään metafyysillistä laatua? .. Turha lienee vastata; meidän aikanammehan pyritään vastauksissa hakeutumaan aina eräälle tarkoin määrätylle, rajoitetulle alueelle. Ja kokemushan onkin osoittanut, että siihen varsin usein on täysi oikeus; joskin on aina muistettava, että ihmisraiskat niin ylen helposti lankeavat liialliseen kehumointiin yksinpä tieteellisluontoisissakin oivaltamuksissaan, mikä taas saa selityksensä .. niin, kiertokulku vain jatkuu. No, Artturi oli kyllin koulaantunut itse-erittelyyn ymmärtääkseen itsekin sisarensa hienotunteisen viittauksen melkoisen paikkansapitäväisyyden. Missään nimessä hän ei kuitenkaan pyrkinyt johtamaan kaikkia probleemojaan tälle samalle syvämuokkauskentälle, josta lienee pyritty kaivelemaan kokonaisia maailmoita - ehkäpä kuitenkin enemmänkin eräänlaisen henkisestä velttoudesta johtuneen kaavoittuneisuuden ansiosta kuin todellisesta tutkijaintohimosta…
Toveri, ystävä, liittolainen! Ajatuksessa oli todellakin jotakin ylen viehättävää, tekisi mieli sanoa: jotakin kansanomaisen naivia ja juuri yksinkertaisuutensa vuoksi liikuttavaa… Ja linnut vikersivät ilakoivin äänin, mutta jolloinkin niiden virsi yht'äkkiä sammui onnekkaaksi riutumukseksi.
"Si-Shin on tanhu niin kuin tähtien,
kuin itse kauneuden, niin nuorekas
on hällä muoto, suloiseen hän hymyy.
Mut raukeus se ruumiisehen lymyy,
käy pyytö vereen, enää lanteisiin
ei liike luonnu, hyppy askeliin ---
ja kuninkaansa viereen riutuin vaipuu
hän loistovuoteelle ja hiutuu, haipuu --
Hän, sulo Si-Shi, hiutuu, riutuu niin --"
LI-TAI-PE; kokoelmasta Aamuhuilu, kust. Otava.
Tämä kiinalaisen lyriikan varsin kunnioitettava edustaja palautui silloin tällöin Artturin mieleen. Luonnollisestikin kaikki johtui pelkästään keväästä - mutta onhan tunnettua, että moni asia, jolle varsin mielellään hymyilee yliolkaisesti, ohjailee sitä vastustamattomammin arkista vaellusta. Niin Artturinkin. Hän nauroi rakkauskuvitteluilleen, mutta siitä huolimatta ne kietoivat hänet yhä täydellisemmin. -- Sisäinen maaperä oli valmis; tarvittiin vain ulkonaisia realiteetteja… Mutta kenet? .. Eevako?
Artturi oli kyllä monta kertaa aikaisemminkin ajautunut rakkauden tuulien, jopa vihurienkin riepotettavana. Olipa hän kärsinyt erään varsin pahan haaksirikonkin, niin pahan, ettei hän ollut siitä vieläkään täysin toipunut, tuskinpa milloinkaan toipuisikaan. Haava kirvelsi yhä, ei, enempi: se oli muuttanut hänen sielullista kokoonpanoaan. Nyt hän kaikesta huolimatta oli ajautumaisillaan uuteen seikkailuun… Mutta epäilys, epätoivo, masennus, ne ovat huonoja rakennusaineita rakkauden ilmalinnoihin. Sen tiesi Artturi itsekin, ja siksi hän empi. Tämä keväinen huume suorastaan suretti häntä - vaikka hän samalla tahtomattaan toivoikin sen ihmeitätekevää, uudestaluovaa syntymisen kykyä. -- Käenrieskat, leskenlehdet, suo-orvokit, kaikki nuo pienet kukkaset kohottivat teriönsä päin valoa - ujosti kaivaten. Ja tuuli tuli ja .. ei, kauneudessa oli todellakin jotakin kiduttavaa! Esteettiset tunteet mahtoivat sittenkin näennäisestä eteerisyydestään huolimatta liikehtiä lähinnä luontaista maaperäänsä.
Oikeastaan Artturilla olisi ollut työtäkin mahdollisten vapaa-aikojensa kuluksi, mutta… Hänellä oli vanhastaan sommitteilla "Kääpiöiden kylä" -niminen romaanikudelma, johon hän tahtoi syytää koko nuorekkaan raisun halveksumisensa nykyistä pintakulttuuria ja sen sirkusjohtajamaisia edustajia kohtaan, mutta kirjoittaminen tuntui nyt perin ikävältä, ja mikä pahinta: tarpeettomalta. Oliko hän todellakaan vielä kypsä noin suurisuuntaiseen yritykseen? Ja sitä paitsi: mitä tuosta ainaisesta vikojen paljastamisesta oli apua; ihmiskuntahan tiesi jo muutenkin oman kehnoutensa - liiankin hyvin? Sehän oli oikeastaan langennut jo toiseen äärimmäisyyteen kieltäessään itsestään kaiken hyvän. "Luomakunnan herra" nauroi inhimillisyydelleen, ja kuitenkin hän oli pakotettu elämään ihmisenä. Eikö juuri tässä piillyt pikemminkin aihe sankarinäytelmään kuin letkausrunoelmaan? Ihminen, traagillinen sankari: suuruuden ja pienuuden iankaikkinen yhdistelmä! Olihan niin, että homo sapiensia tähän saakka kunniallisesti ohjailleet ja tukeneet ihanteet olivat nyt joko erä erältä kokonaan rapistuneet tai ainakin menettäneet osan entisestä tehostaan. Raunioiden keskellä hän tunsi itsensä pieneksi ja merkityksettömäksi; turhaan hän etsi itselleen jotakin tavoittelemisen arvoista päämaalia. Hänen biologinen pohjansa oli hamaasta muinaisuudesta rakentunut tarkoituksenmukaisuuden periaatteille ja rakentui sille yhä edelleen - mutta nyt; nyt hänen psyykensä piti tulla toimeen ilman tiettyä, kaikkien tunnustamaa määränpäätä. Siinä oli hänen tragediansa; siinä oli se suuri umpikuja, jonne ihmiskunta huomasi yht'äkkiä ajautuneensa. Kuoleman varjo kaatui sen kaikkien pyrkimysten ylle; silläkin oli oman Tumma Seuralaisensa.
Tällaisiin vaikeuksiin takeltui Artturin ajatus, ja romaanikudelma naurettavine juonisommitelmineen tuntui hänestä perin masentavalta. Oliko ihmiskunta todellakin yhä edelleen vikuroiva lapsi, joka tarvitsi vitsaa? Eikö se ollut pikemminkin nuorukainen, joka menetettyään entiset ihanteensa on uusia vailla tarviten opettajaa, neuvojaa? -- Jos hänkin halusi esiintyä kirjailijana, niin eikö hän totta tosiaan tarvinnut työtään varten muutakin kuin ruoskan?
Epäilyksistään huolimatta Artturi ei aikonut jättää suunnitelmaansa; hän siirsi sen vain tuonnemmaksi odotellen omaa kypsymistään. Sillä mikään ei ollut hänestä niin vastenmielistä kuin asiaton kirjoittelu ilman omaa vakaumusta. Tarkkaillessaan sesonkikausina kirjatulvaa hänet valtasi suoranainen ällötys. Kirja oli prostituoitu. Sitä myytiin ja ostettiin pilkkahintaan; sen sulot oli verhottu rääsyihin, ja sen salaisuuksissa piilivät kauheat taudit. Kirjasta oli tehty sivistyneiden kannibaalien mässäilylaitos: bordelli uusinta muotia. Kirja oli sairaan ihmisen sairas kuva.
Salaperäinen hämy laskeutui niittyjen ylle .. hämy täynnä luomisen herkkää tuskaa. - Oliko ihme todellakin tapahtunut? .. Eeva, sinä pieni!
Mutta nyt tuli Sisko, jumalan kiitos!
Taaskin he istahtivat nurmikolle mökin päätypuolella, sillä ilta oli vielä lämmin, ja aurinko paistoi suoraan heidän kasvoihinsa. Tällä samalla penkereellä he olivat viettäneet niin monen monta kesäiltaa. Niinkuin kaikilla paikoilla, johon liittyy paljon elämyksiä, oli tälläkin heihin suorastaan lumoava vaikutus.
"Aina kun istahdan tähän, uskon miltei, että olen yhä edelleenkin lyhythameinen tytöntyllykkä. Mieleni tekee suorastaan potkiskella ja heittää kuperkeikkaa. Täällä on kaikki niin tuttua ja elävää; luulen, etten milloinkaan vapaudu kotini lumosta. Elin täällä kaiken niin syvästi - ja elämä oli niin suuri ja ihmeellinen." Sisko huokasi haikeasti niinkuin koulutyttö, sitten hänen silmiinsä syttyi veitikka. "Muistatko, kuinka monen monena suvi-iltana tankkasimme tällä samalla penkereellä loikoen saksan sanoja päähämme. Se oli niin jännittävää; rakastin jokaista sanaa, jonka opin."
"Sano mieluummin, että rakastit opettajaasi jokaisesta sanasta, jonka hän sai isketyksi päähäsi! Silloin teet oikeutta itsellesi ja miehellesi."
Sisko nauroi. Hänen musta tukkansa loisti himmeänkiiltävänä valkeaa hattua vasten. "Sinun tukkasi elää", teki Artturin mieli huomauttaa, mutta hän sanoikin: "Sinulla on uusi hattu."
"Nytkö sen vaasta huomasit? Sitäähän oikeastaan tulin näyttämään. Itse asiassa olen vieläkin samalla ostomatkalla, poikkesin tänne vain ohikulkiessani. Aarnekin oli alkuaan mukana, mutta minä viivyttelin tietenkin ostoksineni kauvemmin kuin hänen kärsivällisyytensä riitti; enhän minä kai muuten nainen olisikaan. Nyt olen pakotettu kuikuttelemaan yksikseni koko paluumatkan… No, anna jo lausuntosi, mielikseni! Eikö se olekin sopiva?"
"Onhan se niinkuin jonkin hepsankeikan ajatus: kevyt ja lemmekäs."
"Kiitos, riittää! .. Mutta eikö sinustakin se saksanlukeminen silloin kannattanut? Tuskin olisin miestä muuten saanutkaan."
"Vielä mitä; Aarne olisi hakenut sinut käsiinsä vaikka maailman ääristä. Muistan vieläkin kuinka mustasukkainen olin sinusta hänen kouluaikanaan. Tiesin hänen salaiset halunsa paljon aikaisemmin kuin sinä. Aina, kun hän koulumatkallaan ajoi ohitsemme töllistellen ikkunoihimme lempeillä sinisilmillään, teki mieleni irvistellä hänelle. "Senkin valkonokka, aiotko houkutella sisareni?" Huusi sisälläni. "Tulepas vintiö, minä kyllä puolustan häntä tungettelijoilta!" Luulenpa, että vihasin kaikkia miehenpuolia, joiden arvelin kenties pyrkivän sinua jolloinkin tulevaisuudessa lähentelemään."
He katsoivat toisiaan nauravin silmin. Sitten Artturi jatkoi:
"Eivätkä nuo oppitunnitkaan minulle mitään herkkua olleet. Nyt saatan sen sinulle jo kertoakin. Tahdoin olla aina silmissäsi ensimmäinen, paras. Siinä oli kärsimysteni syy. Aarne oli mielestäni viisas, oppinut: hän oli käynyt kouluja. Tiesin, että sinä ihailit hänen tietojaan ja taitojaan - mutta sitä, että sinä ihailit hänessä jotakin muutakin, minä vain hämärästi aavistelin. Vihasin häntä toisinaan; miksi en minäkin saanut käydä kouluja, kyselin. Miksi piti minun jäädä huonommaksi kuin hän, kilpailijani? Tässä oli kai opiskeluni varsinainen lähtökohta - niinkuin sinä arvelet eräästä toisestakin henkilöstä, Eevasta. Kuten huomaat, en alottanut kovinkaan korkealta eetilliseltä tasolta; myöhemmin tietenkin tapahtui motiivien siirtymiä. Tahdoin kerta kaikkiaan vain todistaa sinulle, että minä sittenkin olin parempi kuin tuo toinen, muukalainen, joka tahtoi tunkeutua röyhkeästi väliimme."
"Voi sinua!" Ja koko tuo sinun tuskasi oli niin järjetöntä."
"Sehän minua kiusasi itseänikin. Nuo oppitunnit muodostuivat minulle todelliseksi ikeen alla kulkemiseksi. Hänen läsnäolonsa kidutti minua. Todellisella kammolla kuulin hänen äänensä hellän soinnun hänen sinulle puhuessaan. Siksi tahdoin oppia kielen mahdollisimman pian, ja sinä näit, että minä opin sen. Ilman sinua tuskin tuntisin vieläkään ainoatakaan saksan sanaa."
"Me olimme kaiketi ihmeellinen opiskelijapari. Luimme todellisella vimmalla. Minäkin halusin miellyttää sekä sinua että Aarnea. Hän oli niin ujo ja hiljainen silloin, samanlainen yksikseeneläjä kuin sinäkin. Aina ihmettelin, miksi et voinut suvaita häntä, vaikka teillä käsittääkseni oli niin paljon yhteistä. Hänenkin ajatuksensa liikkui laajemmalti ja nopeammin kuin hänen ruumiinsa. Mutta sinä olit paljon rajumpi ja intohimoisempi. Hän oli kesympi, tavallaan hienostuneempi ja minusta miellyttävämpi; silloin. Sinua piti melkein peljätä, olit aina niin arvaamaton. Häneen voi sitävastoin aina luottaa. Hänen viisaat, lempeät silmänsä olivat suvanto, jonka katveessa oli suloinen lepuuttaa väsynyttä ruumistaan."
"Tiesin, että pidit hänestä, ja tavallani olin siitä kyllä mielissänikin, sillä minustakin hän oli miellyttävin, jopa kehittynein poika, jonka tunsin. En vain kyennyt ohjailemaan omia ristiriitaisia tuntemuksiani. Olimmehan eläneet niin paljon kahden; sinulla ei oikeastaan ollut mitään vanhempia sanan todellisessa merkityksessä, enempää kuin tietenkään minullakaan, ja minä käsitin pienestä pitäen velvollisuudekseni olla sekä isäsi että äitisi. Olit vähitellen käynyt minulle niin läheiseksi noin vain luovutettavaksi. Jokainen hymysi oli minulle palkkio, josta kilvoittelin. Tuo toinen tahtoi riistää ne minulta kaikki… Tästä nuoruudenaikaisesta kilpailustamme kai johtuu, etteivät välimme ole vieläkään niin läheisiä, kuin miksi ne ehkä muuten olisivat voineet kehittyä."
"Jahka sinäkin nyt menet naimisiin, niin kentiespä nekin sitten paranevat!" Sisko virkkoi silmät veitikkamaisesti vilkkuen.
"Oletko sinä taas lähtenyt luokseni propagandamatkalle?"
"Phy, hyvä asia propagoi kyllä itse puolestaan!"
"Mainonnan aikakaudella ei uskota enää tuollaisia lausumia."
* * *
"Muistatko, mitä puhuimme viime kerralla?"
"Muistan."
"No?"
"Mitäpä siinä.!"
"Eikö mitään sen kummempaa? Eikö mielesi vähään ailahtanut?"
"Sellaisista asioista ei tavata kertoa etukäteen… Kuka tietää?"
"Olen järjestänyt sinulle tilaisuuden tavata hänet."
"Hallelujaa! .. Ihmettelenpä vain, mistä olet saanut tuon tätimäisen naittajanvimmasi?"
"Minulla on läpinäkevät silmät, minulla!"
* * *
Päästyään maantielle Sisko hetkiseksi pysähtyi ja huusi: "Muistakin pitää lupauksesi, jos petät minut etkä tule, en hanki sinulle enää toista tilaisuutta - enkä anna sinulle anteeksi!" Kun Artturi ei antanut heti vastausta, hän huusi toistamiseen pyytävästi: "Tulethan?" Heräten kuin syvästä unesta Artturi vastasi: "Tulen!"
Artturi pyyhkäisi tummahkon tukan otsaltaan tähyillen uneksivasti harjun viettävää rinnettä kohti. Harmaantuneista puuristeistä loisti enää vain muuan etelänpuoleinen hehkuen auringon kultaa. Hempeät varjot valloittivat nopeasti uutta aluetta; nyt sammui jo ristin oikea siipi, mutta vasen hehkui sitäkin loistavampana. Se oli niinkuin elämääuhkuva käsivarsi joka kurottautui pimeästä ylös valoa kohti.
Oliko ihme todellakin tapahtunut? .. Eeva, sinä pieni!
Etusivu
